Vaikka maailmalla on mukavaa, niin kyllä kotona on kivaa!

Oulu, Suomi. Lämpötila -9 astetta, Lomafiilis 100%.

Oikein mukavaa uutta vuotta kaikille tutuille ja tuntemattomille! Tätä kirjoitellessa tosin raketit on jo ammuttu ja tinat sulateltu useimpien osalta, mutta meiltä Jaanan kanssa meni tuo kiihkein juhlinta hieman ohi, koska paluu Goalta tänne Ouluun verotti voimia sen verran, että uuden vuoden aattona iltapäivästä kotia saavuttuamme ei meistä enää ollut perinteisiin uuden vuoden valvojaisiin, vaan laukut sisään saatuamme olimme aika väsyneitä ja virttyneitä ja siten valmiita yöunille.

Matka Bagan rannalta kohti Panjimin lentokenttää alkoi uuden vuoden aatonaattona eli torstaina klo 15 jälkeen. Huoneet jouduimme luovuttamaan jo puolenpäivän aikaan, joten jätimme laukut aulan Bellboyn haltuun muutamaksi tunniksi ja kävimme vielä nautiskelemassa reissun viimeiset intialaiset eväät läheisessä East meets West -ravintolassa, jonka olimme jo aiemmin havainneet hyväksi ruokailupaikaksi. Butter chicken- ja chicken korma-annokset maistuivatkin loman lopuksi todella hyviltä, varsinkin kun parin viimeisen päivän aikana oli tullut enemmän syötyä jo kansainvälisemmän tyylistä evästä.

Lounaan jälkeen palasimme hotellille, mistä meitä tultiin noutamaan pienellä maastoautolla. Tässä kohtaa pitää kyllä antaa rajusti pyyheitä matkanjärjestäjällemme Tjäreborgille, joka survoi meidät hotellillamme olevat suomalaiset eli kaksi pariskuntaa matkalaukkuineen sekä paikallisen oppaan mahdottoman ahtaasti tuohon aivan liian pieneen autoon vieläpä suorastaan hengenvaarallisesti. Laukut nimittäin kasattiin niskojemme taakse farmarityylisen maasturin tavaratilaan korkeaksi kasaksi siten, että äkkijarrutuksen tulleen yksi tai kaksi ylintä laukkua olisivat tulleet giljotiinin tavoin suoraan niskojemme päälle täysin suojaamattomasta tavaratilasta. Kun huomautimme asiasta, niin opas vain hymyili tyhmän näköisesti ja totesi kyseessä olevan vain lyhyen viiden minuutin siirtymän toiselle hotellille, missä pääsisimmme kentälle menevän bussin kyytiin. Kun jatkotiedustelin sitä, että oliko kyseessä intialaiset viisi minuttia vai todelliset oikeat minuutit, ei opas sitten osannut tehdä muuta kuin nauraa. Niinpä lähdimme köröttelemään kohti Rio Resort -hotellia siten, että vieressäni istunut toisen pariskunnan mies joutui pitämään käsillään kiinni ylimmästä laukusta, jottei se olisi liukunut jokaisessa montussa, jarrutuksessa tai mutkassa niskoillemme. Onneksi yhtään hätäjarrutusta ei matkalla tarvinnut tehdä, joten hengissä tuostakin selvittiin, mutta kyllä Tjäreborgin pitäisi panostaa paljon enemmän kenttäkuljetusten tasoon, sillä en edes halua kuvitella kuinka turhaa olisi ollut yrittää pitää 20 kiloa painavaa laukkua yhdellä kädellä niskojen takana, jos kuski olisi yhtäkkiä tosissaan painanut jarrua!

Rio Resortin pihalla siirryimme isompaan autoon, jota sitäkään ei hyvälläkään tahdolla voi kutsua tilavaksi. Täkäläisissä busseissa penkinvälit on mitoitettu meille eurooppalaisille aivan liian pieniksi eikä käsimatkatavaroille ole juuri mitään tilaa, joten aikamoista tuskaa ja ahdistusta tuo lentokentältä tulo ja paluu olivat. Onneksi olimme paikalla ensimmäisinä ja saimme laukkumme taas bussin pieneen takana sijaitsevaan sisätilaan. Meidän kahden suomalaisen pariskunnan laukut täyttivätkin tuon tavaratilan ja loppujen 17 Riosta tulleiden tavarat jouduttiin nostamaan bussin katolle. Näin kuivana päivänä se ei varmaan ole ongelma ollenkaan, mutta miten lienee suupielet matkailijoilla silloin, jos sattuu satamaan ja katolla laukussa olevat tuliaiset eivät kestäkään rankkasadetta?

Kentälle saavuttuamme pääsimme jännittämään olimmeko osanneet pakata tuliaiset kutakuinkin tasapainoisesti laukkuihimme. Päätimme jo pakatessa vaihtaa Jaanalle isomman käsimatkavaralaukun, eli hylkäsimme hänen normaalisti käyttämän nahkakassin ja pakkasimme osan tuliaisfarkuista retkireppuumme, johon sitten saimme mahdutettua enemmän myös muuta tuliaistavaraa. Laukkuja check-inissä hihnalle nostellessa paljastuikin näytöltä, että aika mukavasti olimme tavarat saaneet jaettua laukkuihin: Jaanan laukku painoi vain 21 kiloa ja itsellänikin vain 23,1 kiloa. Tosin käsimatkatavarareppuni olikin sitten varmaan vähintään 15 kiloa, mutta sitähän ei yleensä kontrolloida sen kummemin eikä muutenkaan tulisi pieneen pöljään mieleenkään laittaa kohtuullisen arvokkaita kuvauskalustoja kolhittavaksi ruumaan tavallisen matkatavaran sekaan. Vaikka Tjäreborgin oppaiden mukaan Goalta lähtiessä kentällä oltaisiin todella tarkkoja ylipainokilojen kanssa, niin ei meillä ainakaan tullut mitään lisämaksua tuosta pienestä ylipainosta. Kotiin palaavilla suomalaisilla näkyikin olevan monenlaista pakettia ja pössäkkää menossa hihnalle, joten jos pakettien muodosta tai ulkoasusta voi mitään päätellä, lienee koneen ruumaan mennyt mm. useita suurehkoja intialaisia rumpuja ja muutamia itämaisia mattoja.

Kone lähti Goalta kohti välilaskupaikkaa Ahmedabadia muutaman kymmenen minuuttia myöhässä ja loppulennosta ei nyt oikeastaan olekaan sen kummempaa kerrottavaa. Yölento välilaskua lukuunottamatta sujui kohtuullisen mukavasti välillä torkahdellen ja välillä pidempään nukkuen. Helsingissä perillä olimme aamuyöllä ennen puolta viittä ja edessä olikin turruttava odotus jatkolennolle Ouluun. Kotiin Ouluun saavuimme vasta iltapäivän hämärtyessa illaksi.

Tähän loppuun voisi vielä tehdä pientä tiivistystä koko kahden viikon lomasta tuolla Goalla ja siihen sisältyneestä kolmen päivän osuudesta Karnatakassa. Loman jälkeen on nyt todella hyvä ja rentoutunut mieli. Lomanhan sanotaan olleen silloin onnistunut, jos sen aikana ei mieti arkisia asioita kuten työtä. Siinä suhteessa Intian lomamme onnistui täydellisesti. Näimme matkan aikana erilaisia puolia Intiasta eli tarjolla oli kauneutta, rumuutta, historiaa ja nykyaikaa kiehtovassa ja eksoottisessa paketissa. Voisipa sanoa oikeastaan, että meillä oli luksusloma. Luksusloma ainakin siis siinä mielessä, että vanha intianreissaajan sanontahan kuuluu, että kuiva pieru Intiassa on luksusta :)

Goa ja Intia näyttivät siis meille varmaankin parhaimpia puoliaan ja niinpä kokemus olikin pelkästään positiivinen. Aivan kaikille samassa koneessa matkustaneille ei jäänyt Intiasta varmaankaan samankaltaisia kokemuksia, sillä esimerkiksi koneeseen paluumatkalle istahtaessamme hyvin kuvaavaa oli eteemme istuneen pariskunnan rouvan kommentti: ei enää ikinä Intiaan! Kun kysyin syytä moiseen, niin hän kertoi siitä, kuinka oli joutunut viiden vuorokauden ajan katselemaan mahataudin takia pelkästään hotellihuoneen vessan kaakeleita. Hänet olisi kuulemma otettu jo sisään sairaalaankin, mutta ei ollut suostunut lähtemään. Aika monen muunkin suomalaisen suusta kuului kertomuksia mahataudista ja ripulista, joten täytyy olla todella tyytyväinen siitä, että sai tutustua tähän uuteen maahan ilman moisia hankaluuksia. Esimerkiksi toinen hotellillamme asustellut pariskunta vietti käytännössä puolet lomastaan lähinnä hotellihuonessa, kun ensiksi mies oli ollut kolme päivää kovassa kuumeessa ja kun mies parani, niin oli vaimon vuoro sairastua neljäksi päiväksi mahatautiin.

Sitä en tiedä, kuinka paljon sillä oli merkitystä, että lisäsimme tämän matkan ajaksi käsidesin käyttöä rajusti entisestään ja meillä kuluikin kahden viikon aikana lähes kolme isoa pulloa antibakteerikäsiliuosta . Aina rahoja kosketeltuamme, ennen ruokailua, epäilyttävään kohtaan kädellä koskettuamme (uskokaa pois, noita tuolla riitti) ja monessa muussa tilanteessa läträsimme käsidesin kanssa, mutta eipä ollut mahatautiakaan, vaikka söimme majoneesia, jäätelöä ja kasvissalaatteja, sekä monia muita eväitä, joiden jälkeen tuli aina olo, että jos se ei tämän jälkeen iske, niin ei sitten koskaan… :)

Hieman pitää myös kommentoida takaisin parille tuttavalleni, jotka ovat kritisoineet sitä, että olemme kuulemma maksaneet aivan liikaa lähes kaikesta kuten esimerkiksi ostamistamme farkuista. Meitä matkailijoitahan on joka lähtöön ja toiset haluavat aina mennä sen matalimman hinnan kautta eli aina halvimmalla sen saavuttamiseen kuluvasta ajasta riippumatta. Kuitenkin aika on myös rahaa ja toiset taas tahtovat käyttää rajallista loma-aikaansa muuhunkin, kun tinkaamiseen ja halvimman hinnan etsimiseen. Jokainen panee asioita omalla tavallaan arvojärjestykseen ja itse olen valmis maksamaan hieman enemmän siitä, ettei minun esimerkiksi tarvitse hikoilla kadunvarren kuumissa ilmastoimattomissa ja pölyisissä myymälöissä valmiiksi likaisia farkkuja sovittelemassa, vaan voin tehdä sen kiinteähintaisessa ilmastoidussa ja siistissä tavaratalossa, missä myyjä palvelee minua aivan eri asenteella, kuin tuolla kadun tinkitinki-kojussa. Eli ei se kyllä ole keneltäkään köyhistelijältä pois, jos ostamme farkkumme kiinteähintaisesta tavaratalosta. Ne paskaiset kadunvarren farkut kyllä saa yhä sieltä sen muutaman euron halvemmalla vielä ensi vuonnakin, jos vaan kehtaa tuolla hikoilla ja aikaansa kulutella. Kuulin tälläkin reissulla tarinoita siitä, kuinka jotkut olivat käyneet viikon ajan tinkaamassa jotain ostosta useammasta paikasta sillä seurauksella, että osa myyjistä oli jo menettänyt hermonsa ja kieltäytyneet myymästä tavaraa tinkaajille. Me Jaanan kanssa menemme, keskustelemme hinnasta tovin ja jos se sattuu miellyttämään, niin ostamme tavaran pois. Yleensä aina hinta on sekä ostajalle että myyjälle mieluinen, joten kummallisinta onkin jos se ei kelpaa muutamalle hintapoliisille kotimaassa :)

Kiitoksia siis taas kaikille, jotka ovat jaksaneet lueskella näitä jorinoita matkan päältä. Mukavaa on ollut myös huomata, että joulunaluskiireistä ja sekä joulunpyhien rahoittumisesta huolimatta matkan aikana joka päivä on blogin sivuilla ollut satoja kävijöitä ja muutenkin sukulaisten, ystävien ja tuttavien lisäksi myös muut asiasta kiinnostuneet ovat alkaneet löytää matkapäiväkirjojemme sivuille. Kaikenkaikkiaan eri matkapäiväkirjojamme on käynyt lukemassa on jo reilut 100 000 vierailijaa, joten on ihan mukava tietää, ettei tässä onneksi ihan pelkästään itselleen ja sukulaisille enää omia omituisia juttuja kirjoitella, vaan muutkin ovat paikalle osanneet. Yllättävän moni vierailija onkin Suomen lisäksi löytänyt sivuille ulkomailta, mutta onneksi noiden valokuvien kieli on kansainvälinen, joten sitä kautta voi suomenkieltä osaamatonkin saada jotain irti blogeista.

Palataan taas asiaan kun matkailuhammasta alkaa kolottaa. Seuraava matkapäiväkirja voi tulla vaikkapa etelä-Afrikasta tai Vietnamista. Käymättömiä paikkoja kun riittää maailmassa onneksi ja taatusti taas aikamme kotimaata katseltuamme mieli alkaa tehdä johonkin suuntaan. Mutta nyt nautitaan siitä, kun voi köhnötellä takkatulen ääressä kotisohvalla koira kainalossa. Vaikka maailmalla on mukavaa, niin kyllä kotona on taas kivaa!