Vaikka maailmalla on mukavaa, niin kyllä kotona on kivaa!

Oulu, Suomi. Lämpötila -9 astetta, Lomafiilis 100%.

Oikein mukavaa uutta vuotta kaikille tutuille ja tuntemattomille! Tätä kirjoitellessa tosin raketit on jo ammuttu ja tinat sulateltu useimpien osalta, mutta meiltä Jaanan kanssa meni tuo kiihkein juhlinta hieman ohi, koska paluu Goalta tänne Ouluun verotti voimia sen verran, että uuden vuoden aattona iltapäivästä kotia saavuttuamme ei meistä enää ollut perinteisiin uuden vuoden valvojaisiin, vaan laukut sisään saatuamme olimme aika väsyneitä ja virttyneitä ja siten valmiita yöunille.

Matka Bagan rannalta kohti Panjimin lentokenttää alkoi uuden vuoden aatonaattona eli torstaina klo 15 jälkeen. Huoneet jouduimme luovuttamaan jo puolenpäivän aikaan, joten jätimme laukut aulan Bellboyn haltuun muutamaksi tunniksi ja kävimme vielä nautiskelemassa reissun viimeiset intialaiset eväät läheisessä East meets West -ravintolassa, jonka olimme jo aiemmin havainneet hyväksi ruokailupaikaksi. Butter chicken- ja chicken korma-annokset maistuivatkin loman lopuksi todella hyviltä, varsinkin kun parin viimeisen päivän aikana oli tullut enemmän syötyä jo kansainvälisemmän tyylistä evästä.

Lounaan jälkeen palasimme hotellille, mistä meitä tultiin noutamaan pienellä maastoautolla. Tässä kohtaa pitää kyllä antaa rajusti pyyheitä matkanjärjestäjällemme Tjäreborgille, joka survoi meidät hotellillamme olevat suomalaiset eli kaksi pariskuntaa matkalaukkuineen sekä paikallisen oppaan mahdottoman ahtaasti tuohon aivan liian pieneen autoon vieläpä suorastaan hengenvaarallisesti. Laukut nimittäin kasattiin niskojemme taakse farmarityylisen maasturin tavaratilaan korkeaksi kasaksi siten, että äkkijarrutuksen tulleen yksi tai kaksi ylintä laukkua olisivat tulleet giljotiinin tavoin suoraan niskojemme päälle täysin suojaamattomasta tavaratilasta. Kun huomautimme asiasta, niin opas vain hymyili tyhmän näköisesti ja totesi kyseessä olevan vain lyhyen viiden minuutin siirtymän toiselle hotellille, missä pääsisimmme kentälle menevän bussin kyytiin. Kun jatkotiedustelin sitä, että oliko kyseessä intialaiset viisi minuttia vai todelliset oikeat minuutit, ei opas sitten osannut tehdä muuta kuin nauraa. Niinpä lähdimme köröttelemään kohti Rio Resort -hotellia siten, että vieressäni istunut toisen pariskunnan mies joutui pitämään käsillään kiinni ylimmästä laukusta, jottei se olisi liukunut jokaisessa montussa, jarrutuksessa tai mutkassa niskoillemme. Onneksi yhtään hätäjarrutusta ei matkalla tarvinnut tehdä, joten hengissä tuostakin selvittiin, mutta kyllä Tjäreborgin pitäisi panostaa paljon enemmän kenttäkuljetusten tasoon, sillä en edes halua kuvitella kuinka turhaa olisi ollut yrittää pitää 20 kiloa painavaa laukkua yhdellä kädellä niskojen takana, jos kuski olisi yhtäkkiä tosissaan painanut jarrua!

Rio Resortin pihalla siirryimme isompaan autoon, jota sitäkään ei hyvälläkään tahdolla voi kutsua tilavaksi. Täkäläisissä busseissa penkinvälit on mitoitettu meille eurooppalaisille aivan liian pieniksi eikä käsimatkatavaroille ole juuri mitään tilaa, joten aikamoista tuskaa ja ahdistusta tuo lentokentältä tulo ja paluu olivat. Onneksi olimme paikalla ensimmäisinä ja saimme laukkumme taas bussin pieneen takana sijaitsevaan sisätilaan. Meidän kahden suomalaisen pariskunnan laukut täyttivätkin tuon tavaratilan ja loppujen 17 Riosta tulleiden tavarat jouduttiin nostamaan bussin katolle. Näin kuivana päivänä se ei varmaan ole ongelma ollenkaan, mutta miten lienee suupielet matkailijoilla silloin, jos sattuu satamaan ja katolla laukussa olevat tuliaiset eivät kestäkään rankkasadetta?

Kentälle saavuttuamme pääsimme jännittämään olimmeko osanneet pakata tuliaiset kutakuinkin tasapainoisesti laukkuihimme. Päätimme jo pakatessa vaihtaa Jaanalle isomman käsimatkavaralaukun, eli hylkäsimme hänen normaalisti käyttämän nahkakassin ja pakkasimme osan tuliaisfarkuista retkireppuumme, johon sitten saimme mahdutettua enemmän myös muuta tuliaistavaraa. Laukkuja check-inissä hihnalle nostellessa paljastuikin näytöltä, että aika mukavasti olimme tavarat saaneet jaettua laukkuihin: Jaanan laukku painoi vain 21 kiloa ja itsellänikin vain 23,1 kiloa. Tosin käsimatkatavarareppuni olikin sitten varmaan vähintään 15 kiloa, mutta sitähän ei yleensä kontrolloida sen kummemin eikä muutenkaan tulisi pieneen pöljään mieleenkään laittaa kohtuullisen arvokkaita kuvauskalustoja kolhittavaksi ruumaan tavallisen matkatavaran sekaan. Vaikka Tjäreborgin oppaiden mukaan Goalta lähtiessä kentällä oltaisiin todella tarkkoja ylipainokilojen kanssa, niin ei meillä ainakaan tullut mitään lisämaksua tuosta pienestä ylipainosta. Kotiin palaavilla suomalaisilla näkyikin olevan monenlaista pakettia ja pössäkkää menossa hihnalle, joten jos pakettien muodosta tai ulkoasusta voi mitään päätellä, lienee koneen ruumaan mennyt mm. useita suurehkoja intialaisia rumpuja ja muutamia itämaisia mattoja.

Kone lähti Goalta kohti välilaskupaikkaa Ahmedabadia muutaman kymmenen minuuttia myöhässä ja loppulennosta ei nyt oikeastaan olekaan sen kummempaa kerrottavaa. Yölento välilaskua lukuunottamatta sujui kohtuullisen mukavasti välillä torkahdellen ja välillä pidempään nukkuen. Helsingissä perillä olimme aamuyöllä ennen puolta viittä ja edessä olikin turruttava odotus jatkolennolle Ouluun. Kotiin Ouluun saavuimme vasta iltapäivän hämärtyessa illaksi.

Tähän loppuun voisi vielä tehdä pientä tiivistystä koko kahden viikon lomasta tuolla Goalla ja siihen sisältyneestä kolmen päivän osuudesta Karnatakassa. Loman jälkeen on nyt todella hyvä ja rentoutunut mieli. Lomanhan sanotaan olleen silloin onnistunut, jos sen aikana ei mieti arkisia asioita kuten työtä. Siinä suhteessa Intian lomamme onnistui täydellisesti. Näimme matkan aikana erilaisia puolia Intiasta eli tarjolla oli kauneutta, rumuutta, historiaa ja nykyaikaa kiehtovassa ja eksoottisessa paketissa. Voisipa sanoa oikeastaan, että meillä oli luksusloma. Luksusloma ainakin siis siinä mielessä, että vanha intianreissaajan sanontahan kuuluu, että kuiva pieru Intiassa on luksusta :)

Goa ja Intia näyttivät siis meille varmaankin parhaimpia puoliaan ja niinpä kokemus olikin pelkästään positiivinen. Aivan kaikille samassa koneessa matkustaneille ei jäänyt Intiasta varmaankaan samankaltaisia kokemuksia, sillä esimerkiksi koneeseen paluumatkalle istahtaessamme hyvin kuvaavaa oli eteemme istuneen pariskunnan rouvan kommentti: ei enää ikinä Intiaan! Kun kysyin syytä moiseen, niin hän kertoi siitä, kuinka oli joutunut viiden vuorokauden ajan katselemaan mahataudin takia pelkästään hotellihuoneen vessan kaakeleita. Hänet olisi kuulemma otettu jo sisään sairaalaankin, mutta ei ollut suostunut lähtemään. Aika monen muunkin suomalaisen suusta kuului kertomuksia mahataudista ja ripulista, joten täytyy olla todella tyytyväinen siitä, että sai tutustua tähän uuteen maahan ilman moisia hankaluuksia. Esimerkiksi toinen hotellillamme asustellut pariskunta vietti käytännössä puolet lomastaan lähinnä hotellihuonessa, kun ensiksi mies oli ollut kolme päivää kovassa kuumeessa ja kun mies parani, niin oli vaimon vuoro sairastua neljäksi päiväksi mahatautiin.

Sitä en tiedä, kuinka paljon sillä oli merkitystä, että lisäsimme tämän matkan ajaksi käsidesin käyttöä rajusti entisestään ja meillä kuluikin kahden viikon aikana lähes kolme isoa pulloa antibakteerikäsiliuosta . Aina rahoja kosketeltuamme, ennen ruokailua, epäilyttävään kohtaan kädellä koskettuamme (uskokaa pois, noita tuolla riitti) ja monessa muussa tilanteessa läträsimme käsidesin kanssa, mutta eipä ollut mahatautiakaan, vaikka söimme majoneesia, jäätelöä ja kasvissalaatteja, sekä monia muita eväitä, joiden jälkeen tuli aina olo, että jos se ei tämän jälkeen iske, niin ei sitten koskaan… :)

Hieman pitää myös kommentoida takaisin parille tuttavalleni, jotka ovat kritisoineet sitä, että olemme kuulemma maksaneet aivan liikaa lähes kaikesta kuten esimerkiksi ostamistamme farkuista. Meitä matkailijoitahan on joka lähtöön ja toiset haluavat aina mennä sen matalimman hinnan kautta eli aina halvimmalla sen saavuttamiseen kuluvasta ajasta riippumatta. Kuitenkin aika on myös rahaa ja toiset taas tahtovat käyttää rajallista loma-aikaansa muuhunkin, kun tinkaamiseen ja halvimman hinnan etsimiseen. Jokainen panee asioita omalla tavallaan arvojärjestykseen ja itse olen valmis maksamaan hieman enemmän siitä, ettei minun esimerkiksi tarvitse hikoilla kadunvarren kuumissa ilmastoimattomissa ja pölyisissä myymälöissä valmiiksi likaisia farkkuja sovittelemassa, vaan voin tehdä sen kiinteähintaisessa ilmastoidussa ja siistissä tavaratalossa, missä myyjä palvelee minua aivan eri asenteella, kuin tuolla kadun tinkitinki-kojussa. Eli ei se kyllä ole keneltäkään köyhistelijältä pois, jos ostamme farkkumme kiinteähintaisesta tavaratalosta. Ne paskaiset kadunvarren farkut kyllä saa yhä sieltä sen muutaman euron halvemmalla vielä ensi vuonnakin, jos vaan kehtaa tuolla hikoilla ja aikaansa kulutella. Kuulin tälläkin reissulla tarinoita siitä, kuinka jotkut olivat käyneet viikon ajan tinkaamassa jotain ostosta useammasta paikasta sillä seurauksella, että osa myyjistä oli jo menettänyt hermonsa ja kieltäytyneet myymästä tavaraa tinkaajille. Me Jaanan kanssa menemme, keskustelemme hinnasta tovin ja jos se sattuu miellyttämään, niin ostamme tavaran pois. Yleensä aina hinta on sekä ostajalle että myyjälle mieluinen, joten kummallisinta onkin jos se ei kelpaa muutamalle hintapoliisille kotimaassa :)

Kiitoksia siis taas kaikille, jotka ovat jaksaneet lueskella näitä jorinoita matkan päältä. Mukavaa on ollut myös huomata, että joulunaluskiireistä ja sekä joulunpyhien rahoittumisesta huolimatta matkan aikana joka päivä on blogin sivuilla ollut satoja kävijöitä ja muutenkin sukulaisten, ystävien ja tuttavien lisäksi myös muut asiasta kiinnostuneet ovat alkaneet löytää matkapäiväkirjojemme sivuille. Kaikenkaikkiaan eri matkapäiväkirjojamme on käynyt lukemassa on jo reilut 100 000 vierailijaa, joten on ihan mukava tietää, ettei tässä onneksi ihan pelkästään itselleen ja sukulaisille enää omia omituisia juttuja kirjoitella, vaan muutkin ovat paikalle osanneet. Yllättävän moni vierailija onkin Suomen lisäksi löytänyt sivuille ulkomailta, mutta onneksi noiden valokuvien kieli on kansainvälinen, joten sitä kautta voi suomenkieltä osaamatonkin saada jotain irti blogeista.

Palataan taas asiaan kun matkailuhammasta alkaa kolottaa. Seuraava matkapäiväkirja voi tulla vaikkapa etelä-Afrikasta tai Vietnamista. Käymättömiä paikkoja kun riittää maailmassa onneksi ja taatusti taas aikamme kotimaata katseltuamme mieli alkaa tehdä johonkin suuntaan. Mutta nyt nautitaan siitä, kun voi köhnötellä takkatulen ääressä kotisohvalla koira kainalossa. Vaikka maailmalla on mukavaa, niin kyllä kotona on taas kivaa!

Karaokea ja karmeita tarinoita

Baga, Goa, Intia. Lämpötila 31 astetta, Lomafiilis 110%.

Tiistai oli Intian lomamme toiseksi viimeinen kokonainen lomapäivä, joten päätimme illan ratoksi viettää pienimuotoisia epävirallisia lomanpäättäjäisiä karaoken merkeissä. Katuja pitkin ajellessamme olimme huomanneet ainakin Calangutella mainoksia karaokebaareista, joten menimme kyselemään hotellin edessä päivystäviltä taksisuhareilta, josko he osaisivat viedä meidät johonkin paikkaan, missä pääsisimme hoilottamaan taustamusiikin päälle.

Karaoke-sana tuntui kuitenkin olevan goalaisille taksikuskeille aivan outo, joten viereisen räätäliliikkeen myyjän ja korukauppiaan avustuksella koetimme selvittää homman funktiota päitään hölmön näköisinä pyörittäville kuljettajille. Onneksi yksi kuljettajista tajusi lopulta minkälaisesta ravintolasta oli kyse ja lupasi viedä meidät sinne 200 rupialla. Aivan varma tosin hänkään ei ilmeisesti asiasta lopulta ollut, koska kuljetti meidät ensin yhteen ravintolaan, missä juopuneet britit ölisivät jättimäisen screenin edessä jalkapalloa katsellen. Kerroin kuljettajalle, ettei kyse ollut moisesta hoilaamisesta vaan hieman erilaisesta touhusta. Lopulta onnistuin itse opastamaan kuskin aiemmin näkemääni karaokebaariin, jonne jäimmekin iltaa viettämään.

Paikka tuntui olevan aluksi lähes tyhjillään ja kun ihmettelin asiaa, selvisikin, että kyseinen karaokebaari on yksi harvoista ravintoloista Goalla, joka saa olla auki aamukuuteen, joten väkikin ilmestyy paikalle vasta aamuyön puolella muiden ravintoloiden jo sulkiessa oviansa.Väenpaljoutta odotellessamme päätin kuitenkin lauleskella aina sopivan biisin listoilta löydettyäni ja laulamaanhan pääsi hyvin, kun meitä asiakkaita ei kovin montaa ennen puoltayötä paikalle ollut osunut.

Tapasimme karaokebaarissa myös muutaman mielenkiintoisen ihmisen. Langanlaiha 55-vuotias norjalaisnainen tuli hieman surullisena juttelemaan kanssamme ja kaipasi selvästi kuuntelijaa ja turvaa. Nainen kertoi olevansa pakosalla goalaista miestänsä, joka oli hakannut hänet juuri pahannäköiseen kuntoon. Onneksi baarin työntekijät lupasivat huolehtia naisesta, mutta ihan selvästi häntä helpotti jo se, että pääsi juttelemaan toisten länsimaalaisten kanssa kauhukokemuksistaan.

Juttelimme baarissa pitkään myös Shellyn ja Stanin kanssa. Britit olivat liikkeellä kahdestaan ja Stan varsinkin tuntui olevan aikamoisessa jurrissa. Aluksi mies tuntui olevan jopa hieman agressiivisella tuulella, mutta hetken meihin tutusteltuaan alkoi jo puristella käsiäni ja hokea minulle kovaan ääneen, että: "mate, my mate". Paljon syvällisempään keskusteluun miehestä ei tuntunut tuossa kunnossa olevankaan, joten Shelly saikin hoitaa enimmät porinat. Seurasimme baarissa myös ruotsalaistytön epätoivoista roikkumista ravintolan omistajassa. Tyttö oli ihan selvästi päättänyt alkaa ravintolan omistajan vaimoksi Goan lämpöön ja mikäs siinä. Nuoren naisen ihastuksen kohteena oleva vanhempi mies omistaa kyseisen karaokebaarin lisäksi myös ison hotellin Goalla, joten ihan hyvä saalis saattaisi tyyppi olla tuollaiselle naapurimaan hippitytölle?



Muutamat englanninkieliset biisit laulettuani päätin vähän pöljäillä karaokelaulamisen kanssa ja pyysin karaoken vetäjää laulamaan kanssani jonkun hindinkielisen kappaleen. Oheiselta videolta voi siis hämmästellä kuinka kummalliseen suoritukseen pääsee kertaakaan harjoittelematta erittäin lyhyen hindin oppimäärän pohjalta. Yritin jopa laulaa intialaiskaverille toista ääntä, mutta ehkäpä pelkässä sanojen oikein lausumisessa oikeassa kohdassa kappaletta olisi ollut tarpeeksi vaikeusastetta? :)

Karaokehoilailun jatkuessa aamuyön puolelle kävin laulamassa intialaismiesten kanssa porukassa motoristihenkisen "Born to be Wild"-biisin. Kavereilla tuntui olevan hauskaa ja niin oli itsellänikin, mutta muusta yleisöstä en nyt ole niin varma?

Huomaamattamme hoilatessa kului tunti jos toinenkin ja niinpä katselimme ihmeissämme kellon lukemia taksin kyytiin noustessa, kun viisarit osoittivat jo aamu viittä. Hotellille palattuamme olimmekin sitten valmiita petiin ilman erityistä houkuttelua. Äänikin tuntui olevan hieman hukassa, kun lopussa innostuin karjumaan kurkkuni karheaksi "Smoke on the waterin" tahtiin. Vai liekö karaokemikistä tarttunut joku paikallinen hieman oravaa pienempi tuberkkeli tai muu keuhkopöpö, mutta tätä kirjoitellessa on keuhkoputkessa melkoinen karheus. Onneksi apteekki on tuossa parin sadan metrin päässä, joten kävin jo hakemassa kunnon intialaiset antibiootit, joten eiköhän tämänkin keuhkoputken rohina saada kuntoon.

Keskiviikko menikin sitten ihan makoillessa, karaokesta tointuessa ja keuhkoja parannellessa. Meillä molemmilla on nyt kurkussa pientä karheutta, mutta ainakaan se ei ilmastoinnista ole voinut tulla, koska emme ensimmäistä yötä lukuunottamatta ole hotellihuoneessa ilmastointilaitetta päällä pitäneet. Yöt ovat täällä olleet silti sopivan viileitä, joten ilmastointia ei ole edes kaivannut ja päiviä emme taas ole hotelllihuoneessa juurikaan viettäneet, joten vuorokauden kuumimmat hetken olemme aina olleet jossain liikkeellä. Tiistaipäivän todellinen kuumuus tosin alkoi olla jo sietokyvyn rajoilla, koska ainakin minulle 36 astetta alkaa olla jo liikaa, mutta nuo täällä yleiset 28-32 astetta ovat vielä ihan mukavia lukemia.

Huomenna alkaa sitten paluu kohti kotimaata. Vielä ehdimme kuitenkin pulahtaa uima-altaassa ja Jaanakin varasi vielä aamuksi ayerveda-hieronnan. Koneessa voi sitten vaikka alkaa tekemään lopputiivistelmää lomasta ja kokemuksista. Mutta jo nyt voi todeta helposti, että tämä loma on ollut yksi parhaista ja ikimuistoisimmista.

Ne pakolliset tuliaiset

Panjim, Goa, Intia. Lämpötila 36 astetta, Lomafiilis 112%.

Intian lomamme alkaa vähitellen kääntyä kohti viimeisiä lomapäiviä, joten aloimme jo vähän huolestuneina miettimään tuliaisostoksien kohtaloa. Tänne lähtiessämme tulimme luvanneeksi, että kotiinpalatessa mukana olisi muutamia mukavia joululahjoja läheisimmille ihmisille. Niinpä tiistain ohjelmaksi päätimme hypätä taksin kyytiin ja yhdistää päivän teemaan sekä shoppailua Goan valtion pääkaupungissa Panjimissa että myös pientä nähtävyyksien katselua vanhassa Goassa jokivarren merenpuoleisessa reunassa.

Hotellin edessä sovimme uuden kuskin kanssa reissun hinnaksi 1100 rupiaa ja hyppäsimme autoon. Vajaan tunnin päästä olimme jo Panjimin keskustassa ja marssimme sisään Bombay Bazaar -nimiseen ostoskeskukseen, missä aloitimme sopivien tuliaisten etsinnän. Palvelu pelasi uskomattoman alttiisti ja hetken päästä talsimme ison vaatekasan kanssa kohti kassaa. Kun farkkujen hinta on lähtien 15 euron tietämiltä tai komeista paidoista tarvitsee maksaa vain muutaman euron, niin jostakin kumman syystä tällaiselle harkitsevaisemmallekin ostajalle iskee "Sulo Wilen"-kompleksi. Pitäähän sitä ostaa, kun saa niin "halavalla"! Päätimme ostaa pakollisten pojille tuotavien vaatteiden lisäksi myös itsellemme jotain vaatteita, joten ihmetellä pitää, miten nuo kaikki saadaan mahdutettua matkalaukkuihin? Joustavaan palveluun kuului myös farkkujen lahkeiden lyhennyttäminen sopiviksi samaan hintaan, joten nyt on myös meillä molemmilla uusia farkkuja talven kinoksissa kahlattaviksi.

Farkkujen lahkeiden lyhennyttämiseen kuluvan kolmen vartin ajaksi Jaana päätti mennä ostarin viereiseen kampaamoliikkeeseen leikkauttamaan hiuksensa. Tuollainen leikkaus ei täällä kovin kauheita kustanna, joten tässäpä siis pientä vinkkiä esim. Ouluun Hiusmaaken porukalle: olisiko hinnoissa tarkistamisen varaa, kun täällä saa naisten hiusten pesun, hiuspohjan hieronnan, leikkauksen ja muotoilun vieläpä Kerastasen tuotteilla hintaan 7,84 euroa? :)

Jaanan ollessa kampaajalla kävin itse kuljailemassa pitkin Panjimin keskustan läheisiä seutuja ja osuin sattumalta kadulla töitään tekevän kengän korjaajan pakeille. Mies ompeli käsin hieman irvottaneen sandaalini uuteen uskoon ja uskoisin, että taas noilla kengillä on edessään paljon uusia kilometrejä. Samoilla nurkilla törmäsin oheisen kuvan kaltaiseen todelliseen intilaiseen kaunottareen, minkä muotoja ainakin motoristeiksi itsensä tunnistavat saattavat arvostaa?

Päivä Panjimissa oli todella kuuma ja ihmettelimmekin yhdessä sitä, kuinka meillä molemmilla tuntui olevan koko ajan puhti pois ja janokaan ei tuntunut hellittävän hetkeksikään. Syykin selvisi, kun taksikuskimme kertoi, että mittari oli noussut puolen päivän jälkeen jo lukemiin 36 astetta, joten en enää ihmetellyt sitä, miksi mieli teki koko ajan varjoon tai ilmastoituihin sisätiloihin.

Ennen paluuta Bagan suuntaan kävimme tutustumassa pikaisesti vanhan Goan nähtävyyksiin, mutta hehkuvassa kuumuudessa emme kovin kauaa jaksaneet kirkkoja ja pyhinjäännöksiä ihmetellä.

Kotimatkalla pysähdyimme erääseen mattoliikkeeseen katselemaan kashmiriläisiä käsinsolmittuja itämaisia mattoja, mutta totesimme harmiksemme, että lomabudjetti olisi alkanut huutamaan pahemman kerran hoosiannaa, jos olisimme tosissaan ryhtyneet kaupantekoon. Niinpä palasimme ilman lentäviä mattoja, mutta kassit täynnä vaatteita takaisin hotellille, missä nautimme myöhäiset lounaat.

Nyt ollaan taas siinä vaihessa lomaa, että intialainen eväs on alkanut hieman tökkiä meillä molemmilla ja niinpä päätimme tilata kunnon turistityyliin pizzat, joita sitten mussuttelimme tyytyväisiä nassuihimme Kingfisher-oluen kyydittäminä. Tällä lomalla, niinkuin kaikilla lomilla aiemminkin, tulee jossakin vaiheessa reissua se hetki, jolloin paikallinen eväs alkaa potkia kurkussa takaisin päin ja mieli kaipaa jo muutakin ruokaa. Ensimmäiset merkit olivat tällä reissulla ilmassa jo tuolla Chapora-joen risteilyllä, missä yhdessä Johnnyn ja Ewan kanssa kunnon skandinaaviseen tyyliin jo vähän kaipailimme tuhteja annoksia potatismoosia ja köttbullareita :)

Ohessa muuten vielä panoraama tuolta Chapora-joelta. Nyt kun tuota itse katselee jälkeenpäin, tulee ihmetelleksi, miten kummassa sain tuon yleensä kuvattua ilman, etten mosahtanut veteen krokotiilien kaveriksi, sen verran kapea tuo keula oli?

Tänä iltana voisi vielä viettää vähän loman päättäjäisiä. Pöydällä on vielä hieman rommia ja kylmää colaakin löytyy jääkaapista. Jos vaikka kävisi kylänpinnassa menoa ja meininkiä katsastelemassa. Huomenna voi sitten röhnöttää illan rankaisemaa ruhoa uima-altaalla ja antaa auringon lämmittää luita. Lähtö kotimaahan on vasta torstai-iltana, joten vielä voi täysillä hetken aikaa nauttia Intian lämmöstä, eksotiikasta ja valosta.

Rauhaa, romantiikkaa ja krokotiileja

Chapora-joki, Goa, Intia. Lämpötila 32 astetta, Lomafiilis 122%.

Sunnuntain Tapaninpäivänajelu sujui aikalailla kotimaan perinteistä poikkeavalla tavalla, sillä kolmen jälkeen iltapäivällä meitä noutamaan tullut kuljettaja sompaili meidät pohjoisen suuntaan pieneen maalaiskylään Chapora-joen rannalle. Kyytiä odotellessamme olimme Jaanan kanssa hieman kauhuissamme keskustelleet siitä, minkälaisen pariskunnan kanssa pääsisimme jakamaan tuon laivamatkan, sillä aluksessa on aika intiimisti vain kaksi makuuhuonetta. Niinpä mielessämme pyörivät jo kauhukuvat siitä, kuinka saisimme kuunnella luonnon äänien ja aaltojen liplatuksen sijasta itänaapurimme votkaa kittaavien kansalaisten örvellystä. Positiivinen yllätys olikin löytää meitä noutamaan tulleesta autosta itänaapurien sijasta pariskunta läntisestä naapurimaastamme. Johnny ja Ewa jostain Uppsalan liepeiltä olivat molemmat myös silminnähden helpottuneita, kun huomasivat, että mekään emme olleet monessa turistikohteessa niin kiusallista mainetta niittäneitä venäläisturisteja. Suurin osa kaikkien kansojen matkailijoista ovat toki täysin asiallista porukkaa, mutta kyllä täällä taas on saanut kuulla ja nähdä sellaista menoa venäläisien matkailijoiden osalta että oksat pois! (vai oliko se Oksaanat?).

Kylään saavuttuamme kävelimme reppujen kanssa muutaman sata metriä aivan joen rantaan, missä meitä jo odotti moottorivenekyyti keskellä jokea odottavalle Luizinha-asuntolaivalle.

Luizinha-alus on alunperin rakennettu etelämpänä Intiassa sijaitsevassa Keralassa, missä tämän tyyppiset asuntolaivat ovat hyvin yleisiä. Luizinha toimi Keralassa alunperin rahtialuksena, jolla kuljetettiin riisiä, mutta 12 vuotta sitten John's Boat Tours aloitti asuntolaivaristeilyt myös Goalla, joten paatti muutettiin tuolloin asumiseen sopivaksi ja se olikin Goan ensimmäinen asuntolaiva. Myöhemmin muutkin yritykset ovat alkaneet tarjota lähes vastaavia asuntolaivaristeilyitä, mutta muissa aluksissa on enemmän huoneita ja ihmisiä, vähemmän intiimiä meininkiä ja myöskään all you can drink-juomatarjoilu ei kuulu noiden risteilyjen hintaan.

Alukseen astuttuamme olimme positiivisesti yllättyneitä huomatessamme, että paatin pienestä koosta huolimatta tarjolla oli kaikkea, mitä vuorokauden mittaisella laivaristeilyllä mahdollisesti tulisimme tarvitsemaan. Kummallekin pariskunnalle oli oma mukava makuuhuone ja myös oma wc, mistä löytyi myös suihkumahdollisuus ja oikea vessanpönttö. Keskellä laivaa makuuhuoneiden välissä oli mukavan oloinen oleskelutila, missä hoidettiin ruokailut ja esimerkiksi illanvietto. Olohuoneesta pääsi portaita pitkin ylös kannelle, missä oli aurinkotuolit kaikille neljälle matkustajalle sekä kipparin koppi, mistä aluksen ruorimies Vick alkoi ohjailemaan laivaa kohti sisämaata.

Vuorokauden mittaisella risteilyllä ajelimme aluksi jokea vastavirtaan kohti itää, mutta jouduimme jossakin vaiheessa kääntymään takaisin merta kohti, koska kalastajien verkot estivät menon syvemmälle sisämaahan. Illan alkaessa hiipua kohti auringonlaskua seurailimme maaseudun maanviljelijöiden aherrusta pelloilla ja samankaltainen meno lienee jatkunut noilla pelloilla jo vuosituhansia. Täällä ei todellakaan näkynyt traktoreita, vaan härkien ja lehmien perään oli asetettu tarvittavat maanmuokkaustyökalut. Jokivarren puissa villiapinat loikkivat oksilta toisille ja välillä ohitimme pikkukyliä, joiden temppeleistä kantautui hindulainen musiikki mukavasti eksoottista tunnelmaa luoden. Kalastajat heittelivä rannoilta siimojansa veteen ja meno oli kaikin puolin erilaista mihin on tottunut muualla.

Illan upeimpia hetkiä oli tietysti se, kun pääsimme ihailemaan auringonlaskua ankkuroidusta laivastamme. Naparderilasit kädessä oli tosi mukavaa kuunnella luonnon hiljaisuutta ja verrattuna Goan ruuhkaisiin ja meluisiin rantoihin olo oli todella rentoutunut. Mahtavaa oli myös seurata kuinka juuri ennen pimeyttä jostain sisämaasta alkoi lentämään isoja laumoja suuria valkoisia lintuja aivan vedenpintaa viistäen laivamme vierestä kohti kauempana odottavaa merta.

Paatin miehestö oli valmistanut meille todella maistuvan aterian, jossa oli sekä määrällisesti että maullisesti jopa liikaakin nautiskeltavaa. Kahvin ja konjakin jälkeen tarjottu suklaakakku meinasi jo tehdä tiukkaa, mutta pimeyteen verhoutuneen joen ja hiljaisuuden ääniä rauhallisesti kuunnellen ja mukavia toisen pariskunnan kanssa keskustellen kakkukin katosi hitaasti parempiin suihin. Tarjoilu pelasi hienosti ja juotavaa kannettiin niin kauan kun tahdoimme paukkuja ja olutta juoda. Kovin myöhään emme kuitenkaan jaksaneet iltaa istua, vaan hyvissä ajoin ennen puoltayötä toivottelimme hyvät yöt puolin ja toisin ja painuimme omiin makuukammareihimme.

Aamulla heräilimme maanantain nousevaan aurinkoon ja omalta sängyltä saattoi kirjaa lueskellen seurata joella tapahtuvaa elämää. Työmiehet olivat aloittaneet rakennuksilla käytettävän hiekan noston jo aamuneljän aikaan ja olikin jännää seurata kuinka he nostivat joen pohjasta hiekkaa veneisiinsä, jotka olivat hädintuskin reunoiltaan veden pinnan yläpuolella. Omelettiaamiaisen jälkeen lähdimme jälleen liikkeelle kohti merta ja nyt oli luvassa jotain tosi mielenkiintoista. Kippari Vick oli maininnut jo edellisenä iltana, että hyvällä tuurilla saattaisimme päästä näkemään joessa asustavia krokotiileja. Todennäköisyys ei tosin kuulostanut kovin suurelta, sillä miehen mukaan vain noin parilla reissulla kymmenestä oli aiemmin nähty vilauksiakaan noista aroista mutta julmanoloisista pedoista. Niinpä olikin positiivinen ja mahtava yllätys, kun muutaman sadan metrin matkalla pääsimme seuraamaan paria rannalla auringossa löhöilevää muinaispetoa ihan niiden omassa aidossa ympäristössä. Tähän saakka olemme kyllä nähneet noita petoja vangittuina häkeissä ja eläintarhoissa, mutta oli tosi erikoista päästä näkemään suutansa aukovaa muinaisjäännettä ihan muutaman metrin päästä turvallisesti omasta laivasta. Kipparimme kertoi, että monet paikalliset asukkaatkaan eivät tiedä sitä, että joessa on yleensäkään krokotiileja, joten he uivat siinä ihan huoletta ja vailla pelkoa. Hieman huolestuneena seurasimmekin muutaman sadan metrin päässä krokotiileista pohjasta kotiloita sukeltelevaa intialaisheppua, joka vaarasta mitään tietämättä pulahteli pinnan alle työn touhuissaan. Jaanakaan ei kumma kyllä suostunut menemään aamu-uinnille, vaikka kuuman päivän takia sitä hänelle koitin ehdotella?

Muutamia lintuja sattui myös kamerani linssin eteen ja laitan noista oheen joitakin kuvia ihmeteltäväksi. Johnny oli kokeillut jo edellisenä iltana onkia kaloja paatistamme, mutta tuolloin ei tainnut olla kala syönnillään. Tilanne oli ihan toinen aamulla, kun ruotsalaismies nakkasi juustolla vuoratun koukun siimoineen veteen. Alle puolessa minuutissa kala oli kiinni ja hetken päästä hän nosti veneeseen aika ruman näköisen kissakalan. Kissakalat tuntuivat olevan todella syönnillään sillä muutamassa hetkessä Johnny oli nostellut ongellaan veneeseen neljä erikokoista kissakalaa. Syömiseen nuo eivät kuulemma veneen miehistön mukaan kelpaa, joten palautimme ne suosiolla takaisin jokeen. Aika vihaisen oloisia otuksia vaikuttivat muutenkin olevan ja pitivät jotain kummaa ääntä siimasta roikkuessaan. Aivan kuin olisivat puhuneet jotain outoa kieltä, mutta kukapa ei valittaisi, jos täydellä painolla poskestaan roikkuisi?

Kävimme kääntymässä jälleen hyvissä ajoin ennen merta takaisin kohti lähtöpaikkaamme, mutta paluumatkalla emme enää nähneet krokotiileja. Nousuvesi ja kuumuus kuulemma ajavat ne syvempiin vesiin, joten saimme keskittyä hetkeksi myös auringonottoon yläkannella. Lähtöpaikalle palattuamme nautimme vielä lounaan laivassa, jonka jälkeen jätimme haikein mielin mahtavan aluksen ja nousimme takaisin kuivalle maalle.

Tätä kirjoitellessa on taas mukava mieli. Takana on yksi reissun huippuhetkistä ja voin kyllä suositella muillekin tuota venereissua varauksetta. Paljon nähtävää ja koettavaa on tietysti tarjolla lyhyessä ajassa, mutta se mahdollistaa myös mukavan vaihtoehdon Goan kiireisille rannoille ja turistihälinälle. Hintaa tuolle venereissulle tuli suoraan John's Boat toursilta hankittuna kahdelta hengeltä 10 000 rupiaa, mikä ei minusta ole paha hinta, kun ottaa huomioon sen, että se sisältää myös ns. rajattoman alkoholitarjoilun ja huippuruoat. Muu matkalla nähty onkin sitten vaikeammin hinnoiteltavaa, mutta mitä maksaisi esimerksi siitä, että pääsee näkemään silmästä silmään villejä krokotiileja? Oheisen videon katsomalla varmaan saa edes haalean käsityksen siitä miltä tuolla paatin kyydissä näytti ja minkälainen erikoinen tunnelma vesillä oli.



Joten hyvää yötä! Nämä meidän erilaiset Tapaninpäiväajot päättyvät nyt pehkuihin painumiseen. Hieman meinaa vielä tasapainoaistia keinuttaa, kun silmät sulkee, mutta eiköhän se ole aamulla ohi?

Joulupäivän joraukset

Baga, Goa, Intia. Lämpötila 30 astetta, Lomafiilis 115%.

Joulupäivän aamuna köllöttelimme makoisasti kahdeksaan saakka, mutta herättyämme lähdimme aika ripakasti aamupalalle, sillä muutamana aamuna olimme joutuneet nautiskelemaan noutopöydästä hieman jämiä, kun olimme jättäneet aamuruokailun viimetinkaan.

Aamupalan jälkeen yritin soittaa edellisinä päivinä käyttämällemme kuskille Shureshille, mutta en saanut mieheen yhteyttä. Se ei menoa haitannut, sillä taksikuskejahan täällä riittää kaikki kadun varret täynnä ja käytännössä on mahdotonta kävellä kaduilla muutamaa metriä pidemmälle ilman ettei joku tyrkyttäisi kyytiä. Jaanalla teki mieli lähteä käymään jossain lähirannalla ennen illan joulupirskeitä, joten päätimme ottaa hotellin edestä kuskin, joka veisi meidät jonnekin pohjois-Goan lukuisista rannoista.

Hotellin räätäli oli myös saanut valmiiksi tilaamani silkkipaidat, joten kävimme noutamassa ne ja nyt on taas mukavasti päällepantavaa joksikin aikaa. Silkkihän on siitä mukava materiaali, että kylmällä kelillä se on yllättävä lämmin, mutta helteelläkin se tuntuu iholla viileältä.
Sainpahan myös uuden paidan illan juhliin, joten pukeutumiskoodi tuli kerralla kuntoon, eikä tarvitse ihan t-paidassa juhlia matkan huippujuhlaa.

Uusi taksikuskimme vei meidät puolen päivän jälkeen loppujen lopuksi samalle rannalle, missä olimme viettäneet jo edellisen päivän. Se ei meitä haitannut, sillä olimme oikeastaan tykästyneet tuohon Aiswemin rantaan, sillä siellä ei tarvitse koko ajan häiriintyä kaupittelijoiden ja myyjien tyrkyttämisestä, vaan voi rauhassa keskittyä auringonottoon ja rentoutumiseen.

Päivän ohjelma oli edellisen päivän toisinto sillä erotuksella, että kaivoin nyt esille puhelimeni ja päätimme nostattaa lomafiiliksiä kuuntelemalla hyvää musiikkia. Täytyy kyllä todeta, että jos upea ranta, hehkuva aurinko ja muutenkin eksoottinen ympäristö ei riitä nostattamaan lomafiiliksiä huippulukemiin, niin viimeistään silloin loma saavuttaa huipennuksensa, kun korvakuulokkeista alkaa soljua korviin esimerkiksi Dream Theaterin "The Spirit Carries On" tai vaikkapa Lynyrd Skynyrdin "Still Unbroken". Tuosta on vaikea pistää paremmaksi millään tasolla, joten eilinen päivä kului suorastaan huippurentouttavasti välillä musaa fiilistellen ja taas meressä polskien.

Palailimme takaisin hotellille hieman ennen pimeän laskeutumista valmistautumaan illan pirskeisiin. Hotellin uima-allasalue oli suljettu jo kolmen aikaan iltapäivällä, jotta henkilökunta ehtisi laittaa kaiken kuntoon illan juhlia varten. Seurailimme iltaan valmistautuessamme parvekkeelta, kuinka monikymmenpäinen porukka laittoi koko allasalueen uuteen uskoon ja äkseerasi pomojen johdolla kovassa komennuksessa. Tuolit päällystettiin valkoisilla kankailla ja pöydille laitettiin myös uudet liinat. Tarjoilijat pukeutuivat valkoisiin hansikkaisiin ja muutenkin hotellin väki ihan selvästi aikoi panna joulupäivän kunniaksi parastaan. Äänentoistolaitteet viritettiin kuntoon, valoja oli aseteltu jo parin päivä ajan ja muutenkin koko henkilökunta oli valjastettu asiakkaiden palvelukseen aivan eri asenteella kuin arkena.

Puoli kahdeksan aikaan laskeuduimme allasalueelle ja aloitimme illanvieton. Ensimmäisiä juomia saimme tosin odottaa yli puoli tuntia, koska meille sattunut tarjoilijapoika ihan selvästi ei ollut sieltä topakammasta päästä. Asiat alkoivat kyllä sujua ripakammin, kun kävin mainitsemassa asiasta hänen pomollensa ja loppuillan poika päivysti ihan kiitettävästi läheisyydessämme ja tarjoilu pelasi jouhevasti.

Joulupukki jakoi juhlissa lapsille lahjoja ja bändi soitti monenlaista musaa joko yleisön riemuksi tai rasitteeksi. Itselle tuollainen hissityylinen "Trio Erectus"-musiikki ei oikein kolahda, mutta kummasti sinne tanssialueelle löytyi porukkaa raajojansa heiluttelemaan. Onneksi musiikki muuttui välillä levyltä tulevaksi kansainväliseksi kamaksi, joten kävimme myös Jaanan kanssa jorailemassa useita biisejä joulupäivän tummenevan illan hämyssä.

Joulupäivän juhlaillallinen kuului matkamme hintaan, joten odottelimme mielenkiinnolla sitä, minkälaisen aterian Nazri-hotellin porukka meille tulisi tarjoamaan. Pääkokki Munesh Garudin johdolla hotellin ravintolan porukat olivat kehitelleet ihan asialliset eväät joulua juhlistavalle kansainväliselle vierasjoukolle. Mitään äärimmäisiä intialaisia makunautintoja tosin tuolta noutopöydästä oli turha hakea ja menu oli tehty turvallisesti keskitien kulkijan makuun. Kalkkunaa, gulashia, kanaa, lihaa, pottumuusia, monenlaisia salaatteja, muhennoksia ja sörsseleitä. Ruokaa oli kyllä riittävästi ja lautanen täynnä istahdimme nauttimaan joulupäivän antimista.

Illan ehdottomia huippuhetkiä olivat kyllä ilotulitus ja sitä seurannut erikoinen hetki, kun hotellin työntekijät kokeista, tarjoilijoista ja huonesiivojista johtajiin alkoivat jorata tanssilattialla. Kerran vuodessa Nazri-hotelli antaa työntekijöilleen mahdollisuuden nauttia työn ohessa tanssimisesta ja kyllä nuo goalaiset hotraca-ihmiset todellakin bailasivat. Meno oli sen verran hauskaa, että se houkutteli myös meidät muiden turistien kanssa tanssimaan työntekijöiden kanssa ja kaikilla tuntui olevan tunnelma katossa eli lähes tähtitaivaalla. Oheiselta videolta varmaan saa jonkinmoisen käsityksen illan huipentumasta.



Pirskeet jatkuivat pitkälle aamuyön puolelle ja Jaana tuntui olevan jo huolestunut siitä, että jaksaisiko hän aamulla mennä sopimaansa ayerveda-hierontaan, jos ei pääsisi kohta nukkumaan. Niinpä kävin peittelemässä Jaanan hotellihuoneen petiin ja palasin vielä altaalle, missä oli enää pääasiassa hotellin henkilökuntaa nauttimassa rentouttavista juomista illan työrupeaman jälkeen. Porisutin paikalla pääkokkia ja muutamia hotellin johtoon kuuluvia kavereita. Miehet olivat erittäin kiinnostuneita, kun kerroin hotellilta tekemistäni panoraamoista ja niinpä kävimmekin katsomassa netistä noita virtuaalinäkymiä. Johtajat ilmeisesti pitivät näkemästään, koska yhtäkkiä eteeni kannettiin pyytämättä monenlaista juomaa ja tittelit kädenpuristuksineen alkoivat kohota arvoasteikolla korkeampiin virkoihin. Onneksi älysin poistua kuitenkin kohtuu ajoissa paikalta, sillä jo noiden muutamien drinkkien jälkeen tuntuu nyt aamulla pientä jomotusta päässä! :)

Nyt ollaan siis jo sunnuntaiaamussa. Jaana meni juuri hierontaan ja itse köllöttelen pedillä pientä kohmeloa parannellen. Iltapäivällä lähdemme kohti Chapora-jokea ja siellä odottavaa yön yli kestävää asuntolaivaristeilyä. Laiva lipuu kuulemma hiljalleen pitkin joen vartta reunustavien temppelien, kylien ja palmulehviköiden maisemaa, joten uskoisin luvassa olevan ainutkertaisen kokemuksen. Mutta siitä lisää huomenna, kunhan olemme palanneet takaisin Bagalle.

Mukavaa Tapaninpäivää kaikille. Älkäähän paleltuko Tapsanpäivänajelulla. Emme mekään!